Vähiin kävi ennen kuin loppui

Suomessa lentokentällä. Hymy oli herkässä.

Vihdoin olen takaisin Suomessa! Viimeinen viikkoni Englannissa sisälsi lähinnä ihmisten hyvästelyä ja keskeneräisten asioiden hoitoa. Kävin perjantaina, päivää alle viikko ennen lähtöäni, koulussa. Minun täytyi palauttaa ranskankirjani ja pyytää koululta opiskelemieni aineiden kurssikuvaukset. Samalla tietysti näin myös kavereitani koulusta.

    Myöhemmin illalla oli jalkapallojoukkueeni kauden päättäjäiset. Päättäjäisissä jaettiin ensiksi pelaajapalkinnot ja lopuksi kerättiin rahaa toimintaan vedonlyönnin muodossa. Katsoimme vanhoja laukkakisoja, joiden voittaja piti arvata ennen lähtöä tietämättä hevosista mitään muuta kuin nimi, eli kyse oli pelkästään tuurista. Ehkä juuri siksi voitin yhdessä lähdössä viisi puntaa.
    Vietin jalkapallojoukkueessa monia hienoja hetkiä, joten oli kiva saada myös pokaali muistoksi Suomeen. Joukkueestamme palkittiin paras pelaaja, tasaisin suorittaja ja maalikuningas – lisäksi jokainen pelaaja sai pienen pokaalin muistoksi kaudesta. Ikävä kyllä minä kuuluin ainoastaan viimeiseen ryhmään.

Lauantaina kävin kiipeilemässä Hullissa host-veljeni, host-siskoni ja host-siskoni poikaystävän kanssa. Host-siskoni on Hullissa yliopistossa ja asuu siellä suurimman osan vuodesta. Automatka kesti noin 1,5 tuntia, mutta se kului joutuisasti musiikki kuunnellen ja keskustellen milloin mistäkin. Kiipeilu oli yhtä hauskaa kuin edellisellä kerralla, josta kerroinkin aikaisemmin blogissa. Kiipeilyn jälkeen host-siskoni kävi suihkussa asunnollaan, joten näin senkin ensimmäistä kertaa vaihto-oppilasvuoteni aikana. Reissu oli erittäin kiva ja leppoinen.

Sunnuntaina hyvästelin Adamin, slovakialaisen vaihto-oppilaan, jonka kanssa vietin eniten aikaa koko vaihto-oppilasvuoteni aikana. Hän oli varannut oman lentonsa, eikä siis mennyt EF:n järjestemällä lennolla. Olin hänen kanssaan aamupäivän, sillä hänen lentonsa lähti vasta illalla. Kävimme syömässä, kävelimme Retfordin katuja ja muistelimme kulunutta vuotta.
    Muistan elävästi ensimmäiset viikot koulussa Adamin kanssa. Sanoin minä mitä tahansa, vastaus oli aina ”yes”, ”no” tai ”I don’t know”.  Minä: ”What kind of food do you like?” Adam: ”Yes.” Nyt vuoden lopussa hänen kanssaan pystyi keskustelemaan normaalisti, vaikkakin välillä joutuikin kysymään tarkentavia kysymyksiä. Onneksi Adam lupasi vierailla Suomessa ensi vuonna – minäkin menen Slovakiaan jossain vaiheessa.
    Sunnuntai-iltana grillasimme kotona host-serkkujeni ja host-isoäitini kanssa. Olen nähnyt host-serkkujani kerran kaksi kuukaudessa ja host-isoäitiäni lähes poikkeuksetta viikoittain, sillä hän tuli syömään meille joka sunnuntai. Grillasimme, juttelimme, ja pelasimme takapihallamme jalkapalloa. Illan tullen hyvästelin niin host-serkkuni kuin host-isoäitini. Toivottavasti näen heitä kaikkia vielä uudestaan – ehkä ensi vuonna, jos käyn vierailulla Retfordissa.

Maanantaina aloitin pakkaamisen. Siivosin huonettani ja heitin kaikkea turhaa tavaraa, kuten koulupaperit, roskiin. Otin matkalaukkuni esille ja aloitin laittamaan vaatteitani sinne. Kun huoneeni alkoi tyhjentyä, aloin pikku hiljaa tajuamaan, että hei, minähän olen lähdössä. Iltapäivällä sain taas yhden keskeneräisen asian päätökseen, kun lopetin valioliigakauteni Wiganin pelaajavalmentajana – FIFAssa tietenkin. Olin lopultan neljäs, mutta manuaalisilla ohjaimilla. Ihan kuin ketään kiinnostaisi.

Tiistaina kävin viimeisen kerran koulussa, koska huomasin, etten ollut muistanut palauttaa lokeroni avainta. Muutenhan sillä ei olisi ollut niin väliä, mutta sain siitä viiden punnan pantin takaisin. Samalla kertaa kävin median oppitunnilla näkemässä median opettajaani ja ryhmäni oppilaita. Median opettaja oli ehkä minulle läheisin opettajista, sillä hän auttoi minua paljon töitteni kanssa. Hän myös kyseli paljon kuulumisiani, ja hän vaatikin minua tiistaina kertomaan hänelle sähköpostilla, miten minulla menee Suomessa.
    Koulusta suuntasin kauppaan ostamaan isäntäperheelleni kukkapuskan. En ollut kerennyt miettiä asiaa yhtään, joten menin helpoimman ja varmimman kautta. Ostin heille myös yksinkertaisen kiitoskortin, johon mahtui kirjottamaan pitkästi. Annoin kukat isäntäperheelleni tiistai-iltana, mutta jätin kortin heille vasta keskiviikkona lähdettyäni.
    Tiistaina söimme viimeistä kertaa yhdessä päivällistä. Ikävä kyllä host-isäni ei ollut paikalla, sillä hänellä oli töitä, ja vaikka hän kuinka yritti, hän ei päässyt paikalle. Kertailimme vuoteni kulkua, mutta puhuimme myös paljon muusta.

Joku tarkka lukija saattaa ihmetellä, miksi sanoin ”keskiviikkona lähdettyäni”, sillä minunhan piti tulla Suomeen vasta torstaina. Noh, kyseessä on tietysti EF:n järjestelyt. Sain lento- ja bussilippuni itse asiassa vasta lauantaina, eli vain viisi päivää ennen lentoani. Syy tähän oli se, että bussi Retfordista Heathrowlle olisi ollut Heathrowlla liian myöhään, joten EF:n täytyi järjestää asiat jotenkin toisin. He siis hankkivat minulle (ja Michalille, slovakialaiselle vaihto-oppilaalle Retfordista) yöpymispaikan Nottinghamista, jonne menin jo keskiviikkona.
    Olimme Nottinghamissa jo puoli 12 aamulla, mutta meidän piti odottaa bussiasemalla erästä miestä majapaikastamme, joka oli tulossa meitä vastaan. Lopulta tapasimme hänet vasta yhdeltä, sillä olimme odottaneet eri paikoissa. Yöpaikkamme sijaitsi jonkun ravintolan, tai kahvilan, en ole aivan varma, kolmannessa kerroksessa. Talo oli todella vanha, ja huoneemme ovilista oli melkein kokonaan irti. Kylpyhuone oli sellaisessa kunnossa, että koin lopulta mielekkäimmäksi jättää suihkun sillä kertaa väliin. Mies, jonka ravintola oli, hänen vaimonsa ja heidän pieni poikansa olivat kuitenkin sydämellisiä, joten jätimme valituksemme johonkin toiseen kertaan.
    Meillä oli koko iltapäivä ja ilta aikaa kierrellä Nottinghamin keskustaa. Söimme hyvin ja menimme katsomaan elokuvan Kauhea kankkunen 2 (eng. Hangover part II). Elokuva oli melkein kuin toisinto ykkösosasta. Se ei minua haitannut, sillä mukana oli myös uusia asioita, ja vitsit olivat toimivia. Loppu oli kuitenkin niin huono, niin kliseinen, että jos olisin tiennyt siitä, en olisi halunnut nähdä koko elokuvaa.
    Menimme takaisin majapaikkaamme illansuussa. Ajoitus oli hyvä, sillä päivällinen oli valmista puolen tunnin sisällä. Ruokana oli pihvi ja ranskalaiset, joka ei ollut yhtään hullumpi annos. Ruuan jälkeen vielä pakkailimme, ja minä heitin muutaman t-paidan roskiin pois tilaa viemästä. Menimme ajoissa nukkumaan, sillä olihan torstaista tulossa rankka matkapäivä.
    Torstaina söin aamupalaksi englantilaisen aamiaisen. Sen voimalla jaksoi koko päivän. Sitten ei muuta kuin laukut mukaan ja bussiasemalle. Tiesin, että samaan bussiin oli tulossa muita vaihto-oppilaita, mutta en tiennyt ketä. Matka oli niin epämukava kuin bussimatkat aina ovat. Matka kesti 3,5 tuntia, bussi oli täynnä ja jalkoja ei mahtunut suoristamaan. Täydellistä.
    Perillä meitä oli EF:n työntekijä vastassa. Hänen tehtävänään vaikutti olevan pyytää meitä odottamaan pieni hetki – tai sitä hän ainakin suurimman osan ajasta teki. Odottaminen ei haitannut minua kovinkaan paljon, sillä seura oli hyvää: niin tuttuja kuin minulle ennestään tuntemattomia suomalaisia vaihto-oppilaita.
    Muutaman tunnin odoteltuamme pääsimme vihdoin turvatarkastuksen kautta portille odottamaan lentoamme. Minulla kesti turvatarkastuksessa hiukan muita pidempään, sillä laukkuni tutkittiin kokonaan – siis aivan täysin. Vähän alkoi jo kuumottamaan, että olikohan joku laittanut laukkuuni jotain laitonta, mutta lopulta sieltä ei löytynyt mitään väärää.
    Lento kesti kolme tuntia, eikä siitä sen enempää kerrottavaa ole. Matkalaukkuja hakiessa hihnalta alkoi jo tosissaan kuumottamaan perheen näkeminen. Jälleennäkeminen oli juuri sellainen kuin odotinkin: isäni otti minusta kamerallaan kuvia ja äitini huusi nimeäni kuin ei olisi minua vuoteen nähnyt.
    Isosiskoni tuli illalla meille kotiin iltapalalle, ja illan kruunasi tietysti sauna. Ei ollut yhtään hullumpi fiilis.

Juhannukseksi menimme mökille, josta tätäkin kirjoittelen. Oli kiva nähdä sukulaisia ja isovanhemmat pitkästä aikaa. Kavereiden vuoro on sitten ensi viikolla.
    Tämä blogi alkaa olemaan päätöksessään, mutta minulla on tarkoituksena lisätä tänne vielä ainakin yksi kirjoitus. Toivottavasti blogiani on ollut ilo lukea.