Lontoo! (uudestaan)

London Eyessa

Kuvat klikkaamalla suuremmiksi
En aloita kertomista kuitenkaan Lontoon päiväreissusta, vaan hauskasta, yllättävästä tapauksesta, joka toi toimintaa flunssapäivään viime perjantaina. Olin siis viime viikolla poissa koulusta keskiviikosta perjantaihin. Keskiviikkona minulla oli kuumetta, mutta päivä päivältä oloni parani. Perjantaina olin kahden vaihella menenkö kouluun vai en, mutta päätin pysyä kotona lepäämässä, jotta olisin mahdollisimma hyvässä kunnossa lauantain Lontoon reissua varten.
    Olin perjantaiaamupäivällä omassa huoneessani tietokoneella. Yhtäkkiä host-veljeni huusi minulle: ”Elias! We’ve got a problem! Come here!” Kiiruhdin alakertaan ottamaan selvää, mistä oikein oli kyse. Host-veljeni seisoi olohuoneen oven ulkopuolella lievästi pelästynyt ilme naamalla. ”There’s a pigeon (pulu) in the living room”, selvensi hän asiaa lopulta.

    En uskonut aluksi häntä. Miten muka pulu olisi päässyt olohuoneeseen, kun kerta niin ikkunat kuin ovetkin olivat kiinni? Mutta pulut ovatkin ovelia – ne tunkeutuvat sisään savupiipun kautta. Sillä kun raotin ovea ja kurkistin huoneeseen sisään, näin pulun istuvan rauhallisesti ikkunan alla. Suljin oven, ja heti tämän jälkeen sisältä alkoi kuulumaan pauke ja ryske, kun pulu yritti päästä ulos – suljetun ikkunan läpi tietenkin.
    Mitä muutakaan nuori poika tällaisen ongelman sattuessa voisi tehdä kuin soittaa äidilleen? Niin teki minun host-veljenikin. Ratkaisu oli tietysti mennä huoneeseen sisään, avata joko ikkuna tai takapihan ovi, ja hätistää pulu ulos. Kun tiesimme mitä tehdä, meidän piti vielä päättää, kuka tekee. Kumpaakaan meistä ei innostanut mennä todennäköisesti pelkotilassa olevan linnun kanssa samaan huoneeseen. Host-veljeni väläytti mahdollisuutta kysyä naapureita hätiin, mutta siinä vaiheessa minä tarjouduin vapaaehtoiseksi.
    Kuikuilin ensimmäiseksi ovensuusta, minne pulu oli mennyt. Se istui nyt rauhallisesti nojatuolin takana, lähempänä ikkunaa kuin ovea. Lähdin siis kulkemaan lähes äänettömästi takaovea kohti, mutta juuri kun olin pääsemäisilläni avaamaan oven, pulu säpsähti ja lähti lentämään kohti ovea. Vaihdoin siis nopeasti suunnitelmaani, ja paukkeen kuuluessa pulun lentäessä ovea päin menin nopeasti poikki huoneen ikkunalle ja avasin sen. Sitten luikin vielä nopeasti pois huoneesta, ja mission completed. Tai ei ihan.
    Pulu ei lentänytkään saman tien pois huoneesta. Se jäi istumaan takaoven eteen, eikä ollut huomaavinaankaan auki olevaa ikkunaa. Host-veljeni hoiti tämän osan tehtävästä ja meni koputtelemaan takaovea ulkoapäin, mikä säikäytti pulua sen verran, että se lensi ulos ikkunasta huoneen toiselta puolen.
    Viimeiseksi jouduimme vielä siivoamaan olohuoneen. Pulu oli kakkinut kahteen eri paikkaan matolle, tehnyt mustia jälkiä kattoon ja jättänyt muutaman höyhenen muistoksi. Jotenkin minusta tuntuu, että tulen muistamaan tämän päivän vielä pitkään.

Mutta sitten Lontoon reissuun. Olimme Lontoossa päivämatkalla viime lauantaina. Junamme lähti aamulla 8.20, joten en voinut käyttää ensimmäistä varsinaista lomapäivääni nukkumiseen. Kerkesimme hyvin junaan ja löysimme istumapaikkamme nopeasti. Host-äitini, -isäni, -veljeni ja host-isäni tyttö istuivat yhdessä, mutta minä jouduin istumaan käytävän toisella puolella yksin. Se ei ollut minulle ongelma, sillä vietin junamatkan lukien kirjaa.
    Lontooseen päästyämme aloimme tutkimaan metrokarttaa. Olimme menossa ensiksi London Eyeen, maailman kolmanneksi korkeimpaan (135 metriä) maailmanpyörään, joka sijaitsee Thames-joen rannalla. Kävelimme metroasemalta London Eyelle pientä kiertoreittiä, jotta näimme Westminster Abbeyn (kirkko) ja Big Benin (kello). Otimme muutaman valokuvan, jonka jälkeen matkasimme London Eyeen. Olimme ostaneet lippumme etukäteen, mutta jouduimme noutamaan ne vielä. Sen jälkeen ei muuta kuin jonottamaan. Ja jonotustahan riitti. Jono kulki nopeahkosti, mutta se oli vain niin tuskastuttavan pitkä, että siinä kului silti aikaa noin 45 minuuttia.

Big Ben ja Westminsterin palatsi

London Eye

    Vihdoin pääsimme maailmanpyörään. Oma koppimme oli melko täysi, mutta siellä mahtui liikkumaan puolelta toiselle ihan hyvin. Ylöspäin mentäessä oli hienoa nähdä koko ajan vähän enemmän, mutta toisaalta alaspäin meneminen oli suoraan sanottuna tylsää. Ylhäällä ollessa oli tietysti parasta, kun pysyti katsomaan joka puolelle estoitta. London Eye oli hieno kokemus, ja olen tyytyväinen, että olen käynyt siellä nyt kerran, mutta en varmaankaan menisi uudestaan, ainakaan vähään aikaan.

Big Ben ja Westminsterin palatsi London Eyestä kuvattuna.

    Menimme lounaalle Pizza Huttiin, joka oli aivan täynnä, joten jouduimme odottamaan hetken aikaa, ennen kuin pääsimme edes pöytään. Ruokailussa ei ollut mitään sen ihmeempää – pizza maistuu pizzalta myös Englannissa. Ruuan jälkeen katselimme hetken kadulla esiintyvää sirkustaitelijaa, mutta emme kerenneet katsomaan esitystä loppuun, koska meidän piti lähteä teatteria kohti.
    Olin ollut viimeksi teatterissa joskus ala-asteella luokkani kanssa, mistä en muista oikeastaan mitään. Siksi odotin innolla musikaalin näkemistä ja uutta kokemusta. Odotukseni täyttyivät täysin. Esiintyjät olivat, kuten olettaa saattaa, ammattitaitoisia ja uskottavia, ja dialogi hyvin kirjoitettu. Katsomamme musikaali oli siis nimeltään ”The Blood Brothers” (Veriveljet), joka kertoo kaksosista, jotka erotettiin heidän syntymän jälkeen. Toinen adoptoitiin rikkaaseen perheeseen, mutta toinen jäi köyhäle äidille. He kuitenkin tutustuvat toisiinsa tietämättään olevansa veljekset, ja lopulta, kun he saavat tietää asiasta, tapahtuu dramaattisia asioita.
    Koko musikaali sujui sulavasti kohtauksesta toiseen, eikä lavasteiden vaihtoon kiinnittänyt edes huomiota. Erityisesti minut vakuuttii toisen veljeksen näyttelijä, joka näytteli veljestä hänen ollessaan niin seitsemänvuotias pikkulapsi kuin aikuinenkin, vaikka näyttelijä itse oli aikuinen. Vaikka hän jollain tavalla näytti koomiselta kyhjöttäessään hänen äitinsä sylissä itku kurkussa, hän oli uskottava. Hänen äänensä, liikkeensä ja ilmeensä olivat aivan kuin oikealta lapselta. Pisteet siis hänelle!
    Päivä oli jo melkein ohi musikaalin loputtua. Menimme takaisin London King’s Crossille, juna- ja metroasemalle, ja koska meillä oli hiukan ylimääräistä aikaa, kävimme ostamassa välipalaa. Sitten junaan ja suuntana Retford. Kaikin puolin onnistunut päivä.

Seuraava ja todennäköisesti viimeinen Lontoon reissuni tapahtuu ensi maanantaina. Perheeni, siis ihan ikioma perheeni Suomesta, tulee lauantaina tänne Retfordiin, ja maanantaina menemme Lontooseen. Olemme siellä kolme yötä, joten meillä pitäisi olla hyvin aikaa kierrellä niin nähtävyyksiä kuin kauppojakin.
    Muuta mainitsemisen arvoista on yhä jatkunut hyvä sää, mutta se muuttuu kuitenkin nopeasti, joten siitä ei kannata riemuita turhan paljon. Voisin päivittää blogin ulkoasun vastamaan nykyistä vuodenaikaa, kuten joku kommentoikin, mutta katsotaan nyt, miten aikaa riittää.