15 °C ja aurinkoista – ei yhtään hullumpaa

Paljon on taas tapahtunut, ja osa tapahtumista tapahtui jo ennen viime kirjoitustani. Aikaa vain ei ole riittänyt kirjoittamiseen, ja nytkin läksyt painavat päälle. Mutta se selittelyistä, nyt itse asiaan. Puhuisinko aluksi vaikka säästä?
    Viime viikko oli erittäin lämmin. Maanantaista perjantaihin oli joka päivä ~15 °C ja puolipilvistä. Auringon paistaessa tuntui ihan kesältä. Linnun lauloivat ja takin sai jättää kotiin. Kouluun käveleminenkään ei tuntunut ikävältä, vaan sen teki ihan mielellään, sillä auringossa on kiva olla ulkona. Ikävän asiana joka kevääseen liittyy minulle allergiaoireet, jotka alkavat säiden lämmetessä. Silmiä on kirvellyt ja ollut nuhainen olo nyt viikon verran. Lääkkeet auttavat jonkun verran, ja ei tätä onneksi koko kesää kestä.

    Kelejen lämmetessä koulupäiväkin on kivempi. Olemme pelanneet ruokatunnilla jalkapalloa läheisessä puistossa. Ylivoimaisesti suurin osa kouluni oppilaista tulee kahdesta eri ”secondary schoolista” (=yläaste) Retfordista, Retford Oaksista tai Elisabethanista. Jalkapallo-ottelun joukkueet olivat siis luonnollisesti nämä kaksi koulua vastakkain. Alkuhämmennyksen jälkeen liityin Retford Oaksin riveihin, sillä heillä oli vähemmän pelaajia. Viimeisellä oppitunnilla paita märkänä ja naama punaisena vähän kadutti pelaaminen, mutta olihan se hauskaa!
    Säähän liittyen haluan vielä kertoa host-isäni kertoman vitsin/sanonnan, joka tuli ajankohtaiseksi sään vaihtuessa pari viikkoa sitten nopeaan tahtiin. Se kuuluu näin: ”Don’t like the weather? Wait for a minute. It’ll change.” (”Et pidä säästä? Odota hetki. Se muuttuu kyllä/tulee muuttumaan.”) Pikainen googletus kertoi vitsin alkuperäksi Yhdysvallat, mutta se sopii vallan hyvin tänne Englantiinkin.

Reilu viikko sitten olin taas katsomassa jalkapallo-ottelua. Mainitsemisen arvoisen asiasta tekee seura. Minun, host-isäni ja hänen tyttönsä lisäksi mukana oli jo aikaisemmin blogissa mainittu suomalainen vaihto-oppilas, Emmi. Vastakkain olivat Sheffield United ja Leeds United. Blades (Sheffield Unitedin lempinimi) on tällä hetkellä sarjan häntäpäässä ja Leeds kärkikastissa, joten Leeds oli selvä ennakkosuosikki voittajaksi.
    Muuten ottelu oli aika tavallinen. Pelin alku oli katsojalle erittäin turhauttavaa, sillä käytännössä maalivahdit vain syöttelivät palloa toisilleen puolustajien avustuksella. Kun joku pelaaja koitti ottaa pitkän syötön haltuunsa, hänellä oli useimmiten ns. Riihilahti-kosketus, eli toisin sanoen hän ei saanut palloa haltuunsa. Tämä katsojien turhautuminen näkyi, ja erityisesti kuului. Itsekin opin yksi kaksi uutta sanaa, mutta en näe tarpeellisena lainata niitä tänne.
    Onneksemme peli parantui ensimmäisen puoliajan loppua kohden, ja muutama maalipaikkakin nähtiin. Tauolle mentiin 0–0-tilanteesa Bladesin ollessa hiukan niskan päällä. Toinen puoliaika alkoi siitä, mihin ensimmäinen loppui. Blades painoi Leedsin päälle ja sai kuin saikin tehtyä ensimmäisen maalin. Tässä vaiheessa tunnelma stadionilla kohosi huippuunsa. 24 000 katsojaa eivät enää viheltäneet ja huudelleet rumia, vaan lauloivat kannatuslauluja. Jos vain olisin osannut sanat, niin olisin laulanut mukana. Blades palkitsi kannattajiensa laulut vielä toisella maalilla, ja näihin 2–0-lukemiin ottelu päättyi.

Minä ja Emmi, taustalla Bladesin kotistadion, Bramall Lane.

Bramall Lane, jonne mahtuu 32 702 katsojaa.
Panoraamakuva ei ole niin onnistunut kuin voisi...

Olen kerennyt pelaamaan jalkapalloa itsekin. Muutama viikko sitten harjoitukset jäivät tosin tauolle ”muutamaksi viikoksi”. Valmentaja kertoi tekstiviestissä, että hän ilmoittaa, kun jatkamme harjoittelemista. Viikko tämän jälkeen en tietenkään muistanut enää asiaa, vaan menin harjoituiksiin vain ihmetellekseni, missä kaikki muut olivat. Hetken ihmeteltyäni muistin, että niinpä olikin, että treenit on peruttu. Toivottavasti pääsemme jatkamaan harjoittelemista pian, kun kelitkin ovat nyt hyvät.
    Jotain kuntoilua täytyy tietysti tehdä, ja sen virkaa on toimittanut kuntosali. Vanha salikorttini meni vanhaksi pari viikkoa sitten, ja koska edelliseltä kuntosaliltani voi heidän tietojärjestelmän uudistuksen jälkeen ostaa salikortin vain vähintään kolmeksi kuukaudeksi kerrallaan (!), jouduin etsimään uuden kuntosalin.
    Uusi kuntosali löytyi rautatieaseman läheltä, 15 minuutin kävelymatkan päästä koululta ja 25 minuutin matkan päästä kotoa. Siellä on kaksi eri tilaa: toinen on enemmän fittness-painoitteinen, jossa on juoksumattoja ja kuntopyöriä, ja toinen on tarkoitettu vapailla painoilla ja muilla voimannostolaitteilla tehtäviin harjoituksiin. Alussa tunsin oloni salilla orvoksi, koska en tiennyt laitteiden enkä painojen sijainteja, mutta nykyään olo on jo ihan kotoisa.
    Salilla käymisessä on se ikävä puoli, että alat tuntemaan itsesi vahvaksi ja lihaksikkaaksi, vaikka tosiasiassa olet vielä se melkein sama ruipelo kuin ennenkin. Siksi onkin hyvä, että he, ketkä oikeasti ovat hyvässä kunnossa, palauttavat sinut maan pinnalle aika ajoin. Minä sain tarvittavan egonpalautuksen todellisuutta vastaavaksi toisella kerrallani uudella kuntosalilla. Olin pukuhuoneessa vaihtamassa vaatteitani tukkien epähuomiossa tien vessaan. Sanoin pahoitellen sinne halunneelle miehelle: ”Sorry, mate.” johon hän sitten vastasi katsomatta edes minuun: ”It’s okay, kid.”

Lisää kertomuksia elävästä elämästä piakkoin. Luvassa mm. puhetta ”Grandma mopedista” ja kiipeilystä.